22.9
Loistavaa miten Capcom on pÀÀttÀnyt julkaista uudelleen vanhojen sarjojen pelejÀ uusille konsolisukupolville. TÀllÀ kertaa vuorossa Mega Man X -sarja, joka on alkuperÀistÀ sarjaa toiminnallisempi ja juoneltaan synkempi. Molemmat kokoelmat antoivat myös minulle hyvÀn mahdollisuuden arvioida koko sarjaa retrospektiivisesti yhtenÀ kokonaisuutena.
EnsimmÀinen kokoelma sisÀltÀÀ sarjan klassisimmat osat X1-X4. X1 on edelleen SNES-kirjaston kÀrkikaartia ja rautainen klassikko. Jo alkumetreillÀ peli kannustaa pelaajaa tutkimaan jokaisen kiven ja kannon, sillÀ salaisuuksia löytÀmÀllÀ X kehittyy entistÀkin vahvemmaksi. Dr. Lightin X:lle antamat upgradet ovat varsinkin nÀistÀ parhaimpia. Soundtrack on tÀynnÀ muistettavia rock-sÀvelmiÀ ja kenttÀsuunnittelu on puhdasta kultaa. X saattaa alussa olla aavistuksen liian alikehittynyt, mutta onneksi pelissÀ annetaan kuitenkin ensimmÀisessÀ kentÀssÀ vinkkiÀ siitÀ, ettÀ salaisuuksia kannattaa ja pitÀÀ etsiÀ.
X2 on samaa mitÀ ensimmÀinen osa, mutta enemmÀn ja muutamalla side questilla varustettuna. MitÀÀn maata mullistavaa ei tÀssÀ osassa kuitenkaan ole, vaikka kerÀiltÀvÀÀ onkin aavistuksen enemmÀn. EnsimmÀisestÀ osasta tuttu slide on tÀssÀ oletusarvoisesti jo Vanilla-X:llÀ, mikÀ on ehkÀ ainut "oikea" parannus ensimmÀiseen osaan nÀhden, kun ei tarvitse aloittaa liian alikehittyneenÀ. Soundtrack on parempilaatuinen kuin ensimmÀinen, mutta valitettavasti itse sÀvelmÀt eivÀt ole yhtÀ muistettavia mitÀ ensimmÀisessÀ osassa.
SNES-trilogian pÀÀttÀvÀ X3 lisÀÀ kerÀiltÀvien salaisuuksien mÀÀrÀÀ entisestÀÀn ja on ehkÀ kunnianhimoisin osa tÀhÀnastisista, mutta valitettavasti tÀmÀ osa kÀrsii myös virheellisestÀ kenttÀ- ja pomosuunnittelusta. Samoja kenttiÀ pitÀÀ kaluta uudestaan ja uudestaan ja tietyt upgradet on piilotettu liki absurdeihin paikkoihin. Viholliset ottavat lisÀksi liikaa osumaa. EnsimmÀistÀ kertaa voi pelata myös Zerolla, mutta liian rajoitetusti. Soundtrack sisÀltÀÀ industrial metal -vaikutteisia sÀvelmiÀ, jotka saavat toiminnan sykkimÀÀn suonissa, mutta varsinaisten instrumenttien kÀppÀisyys ja huonolaatuisuus kÀy korvien pÀÀlle. Ihan ok peli muuten, mutta ensimmÀinen keskinkertainen X.
X4, sarjan ensitaipaleet ykkös-Pleikalla, on mielestÀni sarjan paras osa. Juoni on synkempi, kenttÀsuunnittelu on hiottu ÀÀrimmilleen, visuaalinen estetiikka on tyyliteltyÀ ja ensimmÀistÀ kertaa voit (oikeasti) pelata Zerolla, jolla on paitsi tÀlle ominainen pelattavuus, myös oma tarinansa. SiinÀ missÀ X:llÀ pelaaminen on pitkÀlti ampumista, Zero luottaa pelkkÀÀn valosapeliinsa, eli hÀnellÀ pitÀÀ pÀÀstÀ vihollisien lÀhelle. Zero ei myöskÀÀn saa kaadetuilta maverickeilta nÀiden aseita, vaan oppii uusia tekniikoita ja ei aina vÀlttÀmÀttÀ mitÀÀn tietylle maverickille heikkoa taitoa. TÀstÀ syystÀ Zerolla pelaaminen on tietyllÀ tavalla strategisempaa kuin X:llÀ ja pitkÀlti oikeiden kombojen kÀyttÀmistÀ. Jenkkiversion kehno ÀÀninÀyttely on niin huonoa, ettÀ se on hauskaa.
EnsimmÀinen Legacy Collection on erinomainen kokoelma sarjan nostalgisimpia ja perinteiseen megis-formaattiin nojaavia pelejÀ, mutta samaa ei voi sanoa toisesta kokoelmasta, joka sisÀltÀÀ fifty-fifty toimivia pelejÀ ja loput on joko keskinkertaisia, ellei perÀti hirveitÀ. X5:ta pidin joskus PSX-trilogian parhaimpana, mutta suhtautuminen on muuttunut huonompaan. PidÀn edelleen sitÀ hyvÀnÀ pelinÀ, mutta kÀrsii joistain suunnitteluvirheistÀ. Alia-navigaattori keskeyttÀÀ nopeatempoisten kenttien toimintaa vÀhÀn vÀliÀ turhanpÀivÀisellÀ dialogillaan, Parts-systeemi on sekava ja vÀlianimaatiot köyhempiÀ. X:llÀ on tÀllÀ kertaa useita armor upgradeja, mikÀ on loistavaa, mutta kerÀiltÀvien salaisuuksien haaliminen on vielÀkin työlÀÀmpÀÀ mitÀ X3:ssa. Myöskin pelin reaaliaikaisuuteen nojaava systeemi on pahasti viallinen, sillÀ aikalaskurista huolimatta se on RNG-paskaa. Alunperin tÀmÀn oli tarkoitus olla sarjan viimeinen osa ja sen nÀkee juonen klimaattisuudesta. KieltÀmÀttÀ tÀhÀn olisi ollut hyvÀ lopettaa. PidÀn vioista huolimatta tÀstÀ pelistÀ: soundtrack on edelleen rautaa ja kenttÀsuunnittelu toimii, minkÀ lisÀksi sarjan viimeisenÀ osana tÀmÀ viehÀttÀÀ myös juonellisesti. TÀmÀ vain tekee paljolti samaa mitÀ X4, mutta köyhemmin. Legacy collection heivaa myös alkuperÀisestÀ jenkkiversiosta tunnetut Guns n Roses -nimet pÀin vesilintua, vaikka Duff McWhalen elÀÀ edelleen keskuudessamme.
X6 kaivoi X-sarjan haudastaan ja pÀÀtti antaa tekohengitystÀ. Itse peli on nopeasti kasaan hutkittu ja kÀrsii muutenkin keskenerÀisestÀ jenkkilokalisaatiosta. Sarjan vaikein peli sisÀltÀÀ haastetta sekÀ hyvÀssÀ ettÀ pahassa. KenttÀsuunnittelu on epÀreilun epÀtasapainoinen ja bossit ovat niin rikkinÀisiÀ, ettÀ niistÀ voi suurimman osan brute forceta sekunneissa ketoon. X:n armor upgradet ovat edelleen innovatiivisia, mutta valitettavasti myös niiden kerÀÀminen on pakollista lÀpipÀÀsyn kannalta. Viimeinen linnake on nimittÀin sarjan vittumaisin lukuisine rotkoineen ja piikkeineen. Pelin soundtrack on ehkÀ sarjan parhain ensimmÀisen ohella ja sisÀltÀÀ monia rokkaavia remixejÀ sarjan aikaisemmista osista, joita vastapainottamassa on myös monta tiivistunnelmaista biisiÀ. Hauskaa tÀmÀn pelin kanssa kyllÀ oli, vaikkakin vÀlillÀ turhautuminen kenttÀsuunnitteluun nosti vitutuskÀyrÀn maksimiin. Surkea jenkkikÀÀnnös tarjoaa myös monet naurut.
Mega Man X7, voi vittu mikĂ€ peli. X6 on pahimmillaan turhauttava ja parhaimmillaan keskinkertainen, mutta tĂ€mĂ€ on alusta loppuun niin huono ettĂ€ huono ja kertakaikkisen tylsĂ€ ja aneeminen yritys tuoda X-sarja PS2-sukupolvelle 3D:nĂ€. AutomaattitĂ€htĂ€ys vie kaiken ilon toiminnasta ja liikkuminen on tönkköÀ ja hidasta. Vihollisista ei ole mitÀÀn haastetta, sillĂ€ ne voi kiertÀÀ kokonaan. Kahdesta edellisestĂ€ osasta tutut reploidit ovat myös tulleet takaisin, mutta tĂ€llĂ€ kertaa ne kuolevat kaikesta. TsemppiĂ€ vain upgradejen kerĂ€ilyyn. X:llĂ€ et edes pÀÀse pelaamaan tĂ€ssĂ€ kuin vasta aikaisintaan puolivĂ€lissĂ€ peliĂ€. Sen sijaan pelaat rasittavan ÀÀnen omaavalla Axlilla, jonka pelattavuus on kuin X:llĂ€, mutta pahasti vesitettynĂ€. Axlin kyky kopioida reploidien DNA:t toimii paperilla, mutta ei kĂ€ytĂ€nnössĂ€, sillĂ€ viholliset ottavat liikaa osumaa. KerĂ€iltĂ€vĂ€t upgradet ovat kaikki lĂ€hes nĂ€kyvillĂ€ ja aseet on suunniteltu 2D mielessĂ€, eli eivĂ€t toimi 3D-ympĂ€ristössĂ€. ĂĂ€ninĂ€yttely on jĂ€rkyttĂ€vĂ€n huonoa: X4 oli aikansa tuote audiopuolella, mutta X7 on tĂ€ynnĂ€ rasittavaa huutamista ja ruikutusta. Onneksi tĂ€ssĂ€ voi vaihtaa japsiaudioon valikosta, eli ilmeisesti pelin ÀÀnipuolesta vastaavat tiesivĂ€t jo kehitysvaiheessa ettĂ€ mitĂ€pĂ€hĂ€n tuli tehtyĂ€. Jollain masokistisella tavalla nautin tĂ€mĂ€n pelaamisesta ja perfektionistina kerĂ€sin tĂ€stĂ€kin kaikki saavutukset, jotta pelin lopettaminen tuntuisi palkitsevammalta. Ja ainoana hyvĂ€nĂ€ asiana mainittakoon, ettĂ€ tĂ€ssĂ€ voi ottaa kaksi hahmoa mukaan kentĂ€lle, joita voi vaihtaa lennossa. Ei huonoin pelaamani peli, mutta niin tĂ€ynnĂ€ pikkuvikoja oleva entry sarjassa, joka ansaitsee paljon parempaa.
X8 nÀyttÀÀ miten tehdÀ oikeasti hyvÀ moderni X-peli. 2.5D ei eliminoi tÀhtÀÀmisen ja ampumisen iloa ollenkaan. Axlilla pelaaminen on tÀllÀ kertaa tÀysin hÀnelle uniikkia sarjatulimÀttöÀ ja hÀnellÀ voi myös ampua kaikkiin eri ilmansuuntiin. Myöskin ÀÀninÀyttely on ensimmÀistÀ kertaa uskottavaa koko X-sarjassa. X:llÀ voi ensimmÀistÀ kertaa kustomoida osia eri armoreista ja navigaattoreita on tÀllÀ kertaa kolme hyvin tasapainotettua yhden turhanpÀivÀisen sijaan. Kuudennesta ja varsinkin seitsemÀnnestÀ osasta tuttu juonen ennalta-arvattavuus sekÀ kertakaikkisen vÀsynyt fiilis loistaa tÀssÀ poissaolollaan. Juoni ei ole edelleenkÀÀn mitÀÀn kirjallisuuspalkinnon arvoista, mutta lopussa odottaa sarjan perinteet pÀÀlaelleen kÀÀntÀvÀ twisti. TÀstÀ tuli sitten se sarjan "oikea" lopetus vaikkakin kaanon on jo kuudennesta pelistÀ alkaen ollut erittÀin sekava ja kaiken logiikan vastainen. Ja tÀhÀn oli kyllÀ hyvÀ paikka lopettaa.
Kokoelmien mukana tuleva X Challenge -mode on lievÀ pettymys, mutta erittÀin innovatiivinen. JÀin kaipaamaan alkuperÀisen sarjan kokoelmien mukana tulleita remixejÀ tutuista kentistÀ sekÀ boss rush -modea, vaikka kieltÀmÀttÀ kahta maverickia vastaan taisteleminen samaan aikaan sopii paremmin X-sarjan henkeen. Vaikeusasteeltaan epÀreilu kokonaisuus sisÀltÀÀ joitain hyvinkin tasapainotettuja matseja, mutta myös kourallisen bullet hell -helvettejÀ, joka on yhtÀ spritejen sekamelskaa. Helpoimmalla vaikeusasteella on liki mahdotonta kuolla, kun taas jo Normal aiheuttaa keskivertopelaajalle harmaita hiuksia. Jotain armoa olisi voinut kyllÀ antaa ja sÀÀstÀÀ pahimmat koukut vaikeimpaan vaikeusasteeseen. Kaikkea mahdollista potentiaalia ei myöskÀÀn hyödynnetÀ, sillÀ tietyt bossit toistuvat kentÀstÀ toiseen ja joitain ei ole ollenkaan mukana. Eroavaisuudet molempien kokoelmien haastemodeissa ovat yhtÀ hiuksenhienot kuin Pokémon-peleissÀ, eli sopasta löytyy vain muutama eksklusiivinen taistelu. TÀllÀ saralla Capcom olisi voinut laittaa lisÀÀ yritystÀ peliin.
AlkuperÀisen sarjan Legacy Collectioneiden tapaan myös nÀissÀkin on galleria tÀynnÀ konseptitaidetta, soundtrackeja ja jopa trailereita sekÀ Mega Man Maverick Hunter X:stÀ tuttu 20-minuuttinen esiosa The Day of Sigma, joka kertoo Sigman syntytarinan. Pakko nostaa hattua Capcomille, sillÀ vaikka itse pelien laatu vaihtelee rajusti molempien kokoelmien vÀlillÀ, niin ne ovat saaneet riittÀvÀsti ansaitsemaansa huomiota. Muutokset ovat minimaalisia ja esimerkiksi PS2-pelien pÀivitettyjÀ HD-grafiikoita lukuunottamatta pelikokemus pysyy lÀhes yhtÀ autenttisena kuin alkuperÀisillÀ alustoilla. Save statet on heivattu tÀllÀ kertaa kokonaan pois, mikÀ ei itseÀni haitannut, ovathan nÀmÀ pelit reilusti helpompia mitÀ kivenkovat alkuperÀiset NES:llÀ. Varsinkin pleikka-Megisten kohdalla elÀmillÀ ei ole mitÀÀn merkitystÀ, sillÀ continuella pÀÀsee suoraan edelliseen checkpointiin. Save statet korvaava Rookie Hunter Mode on varteenotettava vaihtoehto keltanokille, jotka haluavat juosta pelit lÀpi ilman mitÀÀn haastetta, mutta tÀmÀ eliminoi myös kokonaan tietyt achievementit.
Login
Home
34 Lists
Collections
Games Played Since Joining Listal (256 games items)
