24.4 (uusintakatselu)
"I wonder who the real cannibals are"
Ensimmäinen katselukerta oli kämäiseltä YouTube-tallenteelta, jonka kuvanlaatu oli jotain käsittämättömän huonoa. Tällä kertaa katsoin ihan oikealta dvd-tallenteelta ja hyvä niin, sillä Night Visionsin julkaisu antaa HD-remasteroitulla kuvanlaadulla runsaasti oikeutta Deodaton kulttiklassikolle. Käsittämätöntä näin jälkeenpäin ajateltuna, miten palasin uudestaan tämän pariin. Käsittämätöntä on myös se, miten tämä elokuva on yksistään onnistunut selättämään omalla kohdallani elokuviin kohdistuneita ennakkoluulojani. Totuus on katsojan silmissä ja kaikki on subjektiivista. Niin myös Cannibal Holocaustin kohdalla, joka on eksploitaatioelokuvista parhaimpia. Vaikka materiaali ei sovikaan herkimmille, niin itse olen löytänyt sydämessäni paikan myös kyseenalaisen maineen omaaville indie-tuotannoille.
Näppärä dekonstruktio kannibaalielokuvien alagenrestä, jossa normaalisti heimolaiset on kuvattu rasistisen stereotyyppisesti, kun taas vastaavasti valkoisten hyvisten hyvinvointi on uhattuna vieraalla maalla. Tällä kertaa valkoiset ovat niitä pahimpia hirviöitä ja levittävät kuolemaa halki Amazonin viidakon vain oman dokumenttinsa autenttiuden tähden. Deodaton tarkoituksena on ollut tällä kritisoida nykymedian sensaatiohakuisuutta mikä myös näkyy. Loppua kohden elokuva muuttuu yhteiskunnalliseksi kannanotoksi sille, miten myös hyvinvointivaltion asukas voi alentua yhtä raakaan ja epäinhimilliseen väkivaltaan, kuin viidakon alkuasukkaat.
Found Footage -kauhuelokuvana tämä on vuosikymmeniä aikaansa edellä ja onnistuu siinäkin paremmin mitä esimerkiksi The Blair Witch Project. Katsojan kotisohvalta imaiseva vaikutus on edelleen vahva ja elokuvan autenttisuutta vahvistavat jo surullisenkuuluisat eläintapot. Tämä on niin kaksipiippuinen ja ristiriitaisia mielipiteitä herättävä osa-alue, etten osaa antaa siitä edelleenkään oikeaa mielipidettä. Toisaalta halveksun eläinrääkkäystä, mutta toisaalta elokuvan tarkoituksena on myös kuvata heimoelämää mahdollisimman realistisesta näkökulmasta. Aito väkivalta myös antaa katsojan luulla hetkeksi, että kaikki nähty on aitoa. En myöskään näin toisella katselukerralla pahemmin enää järkyttynyt esimerkiksi kilpikonnan suolistamisesta, joka on toki iljettävä kohtaus, mutta väkivallalla on vain niin desensitisoiva vaikutus. Veikkaisin Deodaton tavoitelleen myös tätä elokuvallaan, sillä itsekin huomaan vanhetessani välillä kelaavani videota takaisinpäin raaimmissa kohtauksissa. Näin tein esimerkiksi Serbian Filmin kohdalla, vaikka häpeänkin myöntää.
Tekniseltä toteutukseltaan ja etenkin kuvaukseltaan onnistunut elokuva ja pakko antaa kunniamaininta myös niinkin pienelle (mutta merkittävälle) yksityiskohdalle kuin filmikelan vaihdolle, joka on myös otettu huomioon kuvausryhmän filmitallenteella. Elokuvan viimeiset 20 minuuttia ovat ehkä elokuvahistorian shokeeraavimpia. Pisteitä myös Riz Ortolanin loistavalle musiikille, joka tosin soi mahdollisimman epäsopivissa kohtauksissa. Ajatuksia herättävä ja loistava elokuva ja myöskin kauhuelokuvana yksi alansa merkittävimpiä, sillä harva muu filmi osaa herättää kauhua päivänvalossa. 6 months, 3 weeks ago
 have watched 6/10
 2/10 6 months, 3 weeks ago
 have watched 6/10
 5/10 6 months, 3 weeks ago
21.4
Olen tästä jo aikaisemminkin maininnut, mutta näissä Oscareita kahmivissa historiallisissa elämäkertaelokuvissa on usein se ongelma, että filmin vahvuudet pyörivät vain ja ainoastaan yhden vahvan roolisuorituksen ympärillä ja kaikki muu sen ympärillä on pelkkää kulissia, jonka ainoana tarkoitusperänä on luoda uudelleen historiallisia tapahtumia. Kuten hiljattain katsomani Last King of Scotlandin tapauksessa, jossa Forest Whitaker veti elämänsä roolisuorituksen Idi Aminina, tässä Ben Kinsgley eläytyy Mahatma Gandhin rooliin sellaisella intohimolla, että kaikki muu tuntuu sen rinnalla pakostakin laimeammalta. Kolmen tunnin kesto on todella hapokas ja tämän elokuvan kirous, kuten myös monen muunkin historiallisen elokuvan tapauksessa. En vain itse koe tarpeelliseksi katsoa näin kauan Intian väkivallatonta vastarintaa brittiläistä imperiumia vastaan. 6 months, 3 weeks ago
Klassikkotavaraahan tämä on. Lukeminen on edelleen väistynyt elokuvien tieltä, mutta koin velvollisuudeksi lukea tämän ennen elokuvaversiota, sillä vuoden -54 animaatio ei käsittääkseni ole likimainkaan niin hyvä mitä alkuperäisteos. Tätä helpotti myös se, että Orwellin klassinen satiiri on vain vähän yli sadan sivun mittainen. Kepeään ja (alussa) kevytmieliseen eläinsatuun puettua tarinaa on myös kieltämättä helppo lukea, sillä se tekee kaiken ajatustyön puolestaan.
Veitsenterävää poliittista satiiria, jonka allegoria on edelleen pettämättömän ajankohtainen. Orwellin itsensä paperille vuodattamat pettymyksen tunteet Venäjän vallankumouksen perintöä kohtaan ovat todella aidontuntuista. Samalla tulee myös pohdittua sitä, että jos muilla eläimillä olisi ihmisen älykkyysosamäärä, niin mikä meissä silloin olisi enää loppupeleissä erilaista? Sioista Vanha Majuri edustaa sekä Marxia että Leniniä, kommunismiaatteen isiä, hirviömäinen Napoleon puolestaan Stalinia, sen pimeämpää kääntöpuolta. Lopetus on yksinkertaisuudessaan hyytävä. Kuten Napoleonin yksi tekopyhistä säännöistä sen parhaiten toteaa: "Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut tasa-arvoisempia kuin toiset". 6 months, 3 weeks ago
 10/10
 10/10 6 months, 3 weeks ago
18.4-20.4
Kirjastolainat saivat nyt jäädä muutamaksi päiväksi niille sijoilleen, sillä tämä Béla Tarrin yli seitsemän tuntia kestävä eepos sai vihdoin ja viimein aikaa parrasvaloissa. Pitkään tämä oli elokuva jota kartoin, mutta en samoista syistä mitä oikeasti huonoja tai kyseenalaisen maineen omaavia elokuvia. En vain vuosia kokenut olevani henkisesti valmis tähän taidepaukkuun. Nyt kuitenkin koen olevani tarpeeksi kypsä jopa tämän omaksumiseen ja Saatanan tango herättääkin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Tarinan keskiössä on pieni unkarilainen maalaiskylä, jonka alunperin tiivis kyläyhteisö on romahtamassa neuvostoliittolaisen, utopistisen kommunismin rapautuessa vähitellen. 90-luvun alkuvaiheissa kuvattu elokuva sijoittuu myös ajanjaksollisesti Neuvostoliiton romahtamiseen ja on tästä syystä pettämättömän ajankohtainen. Rytmitykseltään Sátántangó seuraa nimensä mukaisesti tangon askelia (kuusi eteen, kuusi taakse) ja sijoittuu ajallisesti kahden päivän ajalle, joita seurataan vaihtelevasti eri kyläläisten näkökulmista. Osalla on jo tiiviisti katse kohti tulevaisuutta, kun selittämättömästä lähteestä peräisin olevaa rahasummaa aletaan jakamaan keskenään, osa puolestaan juo suruunsa ja pettymykseensä. Mihály Vigin näyttelemä karismaattinen huijari Irimiás edustaa muutosta ja kapitalismin nousua. Traagisin hahmo on kenties pikkutyttö Estike, kuka kiduttaa ainoaa ystäväänsä, kissaa, jotta voi tuntea edes kerran olevan vastuussa jonkun toisen elämästä.
Kuvaus noudattaa pitkiä, useita minuutteja kestäviä kamera-ajoja, jotka etenevät hitaasti ja usvaisesti, kuin unenomaisesti. Jatkuvan kaatosateen piiskaamat, mutavellin peittämät hiekkatiet sekä rappeutuneet neuvostoaikaiset rakennukset viestivät jo siitä, miten kyseinen kyläyhteisö on jo ajat sitten elänyt parhaat päivänsä. Niinä harvoina hetkinä kun ei oikeasti sada, on selvästi optimistisempi tunnelma, joka samalla myös korostaa sitä, miten onnellisuus on elämässä aina väliaikaista.
Kiehtova eepos, jonka huomattava pituus ei ole lainkaan tarpeeton. Suuret muutokset kun eivät yhteiskunnassa vaikuta ihan hetkessä, vaan vähitellen. Seuratessa jokaisen yksittäisen kyläläisen elämää kolmen päivän ajan (katsoin siis elokuvan kolmessa osassa kahteen väliaikaan tauottaen, juuri niin kuin Artificial Eyen dvd-julkaisu on valmiiksi rytmittänyt) tuntee myös itsekin empatiaa heitä kohtaan ja samalla ymmärtää sen, että hekin ovat vain ihmisiä. Unenomainen kerrontatapa ei tee myöskään katselusta missään vaiheessa tylsää (ei ainakaan kaltaistani filmielitistiä, joka melkein dikki pystyssä katsoo taide-elokuvia), sillä tämä on slow cinemaa puhtaimmillaan: mukaansatempaavaa ja tunnelmallista. 90-luvun parhaimpia elokuvia. 6 months, 3 weeks ago
Eeppinen lopetus eeppiselle sarjalle. Toisin kuin Kuninkaan paluussa, tässä ei onneksi ole miljoonaa eri lopetusta. 7 months ago
17.4
Taidekauhu, joka vähintäänkin mykistää katselun päätyttyä ja jopa sen aikana. Von Trierin Antikristus tämä ei ole, vaan psykoottinen parisuhdehelvetti, joka alkaa itsensä viiltelyllä ja etenee tämän jälkeen tukahdutettuihin ja eläimellisiin perversioihin. Makuuhuoneeseen kätkettyyn, groteskiin lonkerohirviöön kulminoituu kaikki se likainen ja epäinhimillinen seksuaalinen turhautuminen sekä mielipuolisuus, jota Zulawski rakentaa elokuvansa aikana. Isabelle Adjanin roolisuoritus on pelottavan aidontuntuinen ja saa katsojan pohtimaan oliko hän oikeasti hulluuden partaalla kuvausten aikaan. Raivokohtaukset, hyperventilointi sekä häiriintynyt metrotunnelikohtaus (joka viittaa keskenmenoon) saivat minutkin todella levottomalle tuulelle. Zulawski ei vijele läheskään yhtä makaaberia settiä mitä Von Trier, mutta siitä huolimatta kuvasto on äärimmäisen häiriintynyttä ja jopa sairasta. Kesympi elokuva tämä on visuaalisesti mitä Antikristus, mutta vastaavasti sitäkin villimpi psykologisesti. Omaperäinen sekoitus eurooppalaista taidekauhua ja Lynchin elokuvia, joka vielä nokkelasti vaihtaa tyyliään muutamaan otteeseen elokuvan edetessä. Parhaimpia kulttikauhuja, mitä olen koskaan nähnyt. 7 months ago
16.4
On tämä nyt Leijonasydäntä selvästi parempi, mutta silti melko mitäänsanomaton. Karukoski selvästi haluaa osoittaa, että homotkin ovat vain ihmisiä, mutta tämä viljelee niin paljon negatiivisia homostereotypioita, että päätä särkee. Esimerkiksi Toukon kömpelöt lähestymisyritykset ovat pakostakin todella asiattomia. Toukon sotaveteraanitaustaa sekä toisen maailmansodan aikaisia flashbackejä nostetaan aivan liian usein pöydälle, kuin korostaakseen ajatusmaailmaa "Touko on homofiili, mutta hän sentään palveli isämmaata, joten ihan hyvä jätkä se on". Kuvaukseltaan ja valaistukseltaan onnistunut elokuva, jonka ajankuva sekä homokulttuuri on taltioitu uskottavasti. Komean ulkokuorensa alla kuitenkin sellainen elokuva, jonka kuvittelisin antaneen vain lisää ammuksia homofobeille. 7 months ago
15.4
Takahatan muistoa kunnioittaen päätin katsoa miehen viimeiseksi jääneen kokopitkän elokuvan. Se, että kyseessä on Takahatan joutsentyö tekee jo valmiiksi haikeansuloisesta elokuvasta vieläkin surullisemman. Maalausmainen piirrosjälki on upeaa katseltavaa ja saa jopa Eilisen kuiskauksen kalpenemaan, vaikka piirrostyyli onkin tyystin erilainen. Siinä missä Eilisen kuiskaus muistutti vesivärimaalausta, Kaguya on enemmänkin henkiinherätetty antiikkinen rullamaalaus. Tämä muistutti minua aika paljon PS2:en mainiosta Okami-pelistä. Takahatan visio klassisesta japanilaisesta kansansadusta on sydäntäsärkevä kertomus tytöstä, kuka kuolee nuorena vasta aikuistumisensa kynnyksellä. Kuuprinsessa Kaguyan lyhyt elämä ihmisten keskuudessa on jo tietenkin alusta asti selvillä ja tärkeintä ovatkin ne elämänkokemukset, joita hän ehtii lyhyen elämänsä aikana kokea. Näistä tärkein on se, miten Kaguya tajuaa itse, että hovineidon elämäntyyli ei yksinkertaisesti sovi hänelle. Opin tämän elokuvan myötä myös lopullisesti sen, mikä tekee Takahatan elokuvista uniikkeja, kun niitä vertaa Miyazakin vastaaviin. Kuten Pom Pokossa, myös tästäkin olisi voinut helposti karsia ainakin puoli tuntia pois. 7 months ago
 have watched 5/10
 5/10 7 months ago
|
|
Home
30 Lists
Collections
Watched in 2018
