18.4-20.4
Kirjastolainat saivat nyt jäädä muutamaksi päiväksi niille sijoilleen, sillä tämä Béla Tarrin yli seitsemän tuntia kestävä eepos sai vihdoin ja viimein aikaa parrasvaloissa. Pitkään tämä oli elokuva jota kartoin, mutta en samoista syistä mitä oikeasti huonoja tai kyseenalaisen maineen omaavia elokuvia. En vain vuosia kokenut olevani henkisesti valmis tähän taidepaukkuun. Nyt kuitenkin koen olevani tarpeeksi kypsä jopa tämän omaksumiseen ja Saatanan tango herättääkin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Tarinan keskiössä on pieni unkarilainen maalaiskylä, jonka alunperin tiivis kyläyhteisö on romahtamassa neuvostoliittolaisen, utopistisen kommunismin rapautuessa vähitellen. 90-luvun alkuvaiheissa kuvattu elokuva sijoittuu myös ajanjaksollisesti Neuvostoliiton romahtamiseen ja on tästä syystä pettämättömän ajankohtainen. Rytmitykseltään Sátántangó seuraa nimensä mukaisesti tangon askelia (kuusi eteen, kuusi taakse) ja sijoittuu ajallisesti kahden päivän ajalle, joita seurataan vaihtelevasti eri kyläläisten näkökulmista. Osalla on jo tiiviisti katse kohti tulevaisuutta, kun selittämättömästä lähteestä peräisin olevaa rahasummaa aletaan jakamaan keskenään, osa puolestaan juo suruunsa ja pettymykseensä. Mihály Vigin näyttelemä karismaattinen huijari Irimiás edustaa muutosta ja kapitalismin nousua. Traagisin hahmo on kenties pikkutyttö Estike, kuka kiduttaa ainoaa ystäväänsä, kissaa, jotta voi tuntea edes kerran olevan vastuussa jonkun toisen elämästä.
Kuvaus noudattaa pitkiä, useita minuutteja kestäviä kamera-ajoja, jotka etenevät hitaasti ja usvaisesti, kuin unenomaisesti. Jatkuvan kaatosateen piiskaamat, mutavellin peittämät hiekkatiet sekä rappeutuneet neuvostoaikaiset rakennukset viestivät jo siitä, miten kyseinen kyläyhteisö on jo ajat sitten elänyt parhaat päivänsä. Niinä harvoina hetkinä kun ei oikeasti sada, on selvästi optimistisempi tunnelma, joka samalla myös korostaa sitä, miten onnellisuus on elämässä aina väliaikaista.
Kiehtova eepos, jonka huomattava pituus ei ole lainkaan tarpeeton. Suuret muutokset kun eivät yhteiskunnassa vaikuta ihan hetkessä, vaan vähitellen. Seuratessa jokaisen yksittäisen kyläläisen elämää kolmen päivän ajan (katsoin siis elokuvan kolmessa osassa kahteen väliaikaan tauottaen, juuri niin kuin Artificial Eyen dvd-julkaisu on valmiiksi rytmittänyt) tuntee myös itsekin empatiaa heitä kohtaan ja samalla ymmärtää sen, että hekin ovat vain ihmisiä. Unenomainen kerrontatapa ei tee myöskään katselusta missään vaiheessa tylsää (ei ainakaan kaltaistani filmielitistiä, joka melkein dikki pystyssä katsoo taide-elokuvia), sillä tämä on slow cinemaa puhtaimmillaan: mukaansatempaavaa ja tunnelmallista. 90-luvun parhaimpia elokuvia.
Login
Home
34 Lists
Collections
Watched in 2018
